Minulta udeltiin taannoin, kuinka oikein innostuin purjehduksesta. Ulkopuolisen silmin se onkin ehkä vaikuttanut erikoiselta: olenhan Karjalan kunnailla varttunut maakrapu, jonka läheisin kosketus vedessä etenemiseen oli soutuvene (kasvoin sentään järven rannalla).
Jussi kirjoitti aikaisemmin oman unelmansa synnystä. Nyt lienee minun vuoroni.
Ehkä purjehduksen siemen syötettiin mieleeni joskus kesällä 2012. Tai 2013. Sitä ennen en ymmärtänyt koko touhusta yhtään mitään. Minulle se olisi ollut purjehdusta, vaikka purjetta ei olisi nostettu koko reissulla – olinhan purjeveneessä.
Henkilö, jonka kanssa jaoin osan elämästäni noihin aikoihin, vietti kesälomakuukautensa Saaristomerellä purjehtien. Minä puolestani työskentelin kesät, olihan päämääräni niittää kokemusta toimittajan työstä, jotta edes joskus pääsisin leivänsyrjään kiinni kilpaillulla media-alalla.
Saaristomeri herätti kaipuun
Eräänä kesänä sain aneltua työpaikaltani yhden palkattoman lomaviikon, jonka vietin purjeveneessä Saaristomerellä. Minulla ei edelleenkään ollut erityisen vahvaa mielipidettä purjehduksesta, mutta kun jouduin luopumaan saaristoluonnon puhtaudesta ja merellisestä vapauden tunteesta, mieleni oli haikea. Kun palasin metsästämään julkkiksia Helsingin juhlaviikoille, työni tuntui merkityksettömältä. Halusin takaisin merelle.
Noihin aikoihin suhteeni kirjoittamiseen muuttui. Siihenastisen elämäni sisältö oli muodostunut siitä, että tulisin kirjoittamisessa täydelliseksi ja saisin siitä elantoni. Se oli ainoa intohimoni. Hiljalleen, kun elanto tosiaan alkoi tulla kirjoittamisesta, ja ehkä myös purjehduksen myötä, huomasin, että elämässä voi olla muutakin sisältöä. Voin kehittää itseäni myös vapaa-ajan harrastuksissa.
Sinä kesänä uskalsin paljon
Seuraava sysäys kohti purjehdusta tapahtui joskus syksyllä 2014. Toimin minun täytyy tehdä jotakin merkityksellistä elämälläni –hybriksessä (joka iskee aina elämän taitekohdissa) ja selasin netistä Suomen Purjelaivasäätiön seikkailupurjehduksia.
Varasin paikan Vahine-nimiseen Swan-purjeveneeseen, Biskajanlahden ylitykseen heinäkuulle 2015. Biskaja oli hurjinta, mitä siihen hätään keksin. Halusin näyttää itselleni, etten ollut se arka, avuton, mukavuudenhaluinen ja turhanpäiväisistä asioista kiinnostunut tyttöparka, joksi minut oli aikaisemmin vääryydellä luokiteltu.
Sinä kesänä uskalsin todella paljon. Uskalsin matkustaa yksin Pariisin Charles de Gaullen lentokentälle, eksyä metro- ja juna-asemien sekavaan verkostoon, kysyä neuvoa ja löytää lopulta oikean junan, ajaa Cherbourgiin ja hypätä Vahineen.
Ja, mikä ihmeellisintä: minusta oli purjehtimaan ja sopeutumaan miehistöömme! Yllätyin todella siitä, kuinka helposti solahdin neljän tunnin vuorojärjestelmään, kuinka pärjäsin siinä missä kaikki muutkin. Minä. Pärjäsin. Pystyin jopa nukkumaan silloin kun piti, päivisinkin, milloin vain, vaikka yleisesti elämässä olin huonouninen. Elämäni paras herätys tapahtui tuolla reissulla: ”Kaisu, herää, täällä on delfiinejä!”
Scopoderm-laastarit pelastivat meritautisen
Matkan kuluessa me, toisillemme tuntematon ihmisjoukko, tutustuimme toisiimme ja meistä tuli kavereita, hyvä tiimi. Sekin yllätti minut, sillä pidin itseäni epäsosiaalisena. Olinkin henkisesti joustava ja peräti sosiaalinen! Ainakin sillä reissulla. Ainakin purjehtiessa.
Täytyy tosin sanoa, että ensimmäisen legin, Cherbourgista Kanaalisaarille, makasin meritaudissa kannella ja toivoin, jos en nyt kuolevani, menettäväni edes tajuntani. Sen jälkeen erään Lassen (terveisiä!) Scopoderm-laastarit (pahoinvointia ehkäisevä lääke, jota erittävä laastari kiinnitetään korvan taakse) pelastivat pahoinvoivimman osan miehistöä. Niiden avulla selvisimme tulevista keikutuksista.
En edelleenkään ymmärtänyt purjehduksesta juuri mitään, mutta nautin silti suunnattomasti. Nautin siitä sanoinkuvaamattoman hyvästä tunteesta, joka tulee vain avomerellä, uusien satamien odottaessa meitä, uusien seikkailujen ollessa edessäpäin; satamaan saapumisesta, rannikkokaupunkien tutkimisesta, uusista ihmisistä, hippimäisen huolettomasta vene-elämästä, loputtomasta seikkailujatkumosta etelän helteisissä maissa, lämpimästä tuulesta kasvoilla, kaukaisista hiekkarannoista.
Unohdin melko pian todistamisenhaluni ja kaikki koettelemukset maaelämässä. Olin löytänyt jotain, josta halusin pitää kiinni.
Olisin vain halunnut jäädä merille
Tuo purjehdus ei kylläkään sujunut aivan suunnitelmien mukaan, ja jouduimme kulkemaan moottorilla suuren osan matkasta pysyäksemme aikataulussa. Biskaja on tunnetusti myrskyisä, mutta heinäkuussa se oli tyyni kuin voirasian pinta. Mikään näistä asioista ei minua haitannut, koska olin niin pihalla purjehduksen saloista ja niin haltioitunut kaikista uusista elämyksistä.
Legi päättyi Portugalin helteiseen Cascaisiin, mutta olisin vain halunnut jatkaa matkaa. Paitsi unohtumattoman kokemuksen, sain tuolla reissulla tunteen siitä, että pärjään reissussa yksinkin, ja yksin matkustaminen on vieläpä mukavaa.
Se, etten varaisi uutta Vahine-purjehdusta seuraavallekin kesälle, ei ollut edes vaihtoehto. Ensin harkitsin legiä Välimeren eri kohteissa elokuussa, mutta pomoni suhtautui asiaan nihkeästi, sillä elokuussa minua tarvittiin jo töihin. Hän helpottui silminnähden, kun keksin vielä paremman vaihtoehdon: menisin vasta marraskuussa, silloin Vahine kiertäisi Espanjasta Ceutan ja Gibraltarin salmen kautta Madeiralle ja siitä Las Palmasiin!
Libertalla vapauteen
Siitä koituikin tähänastisen elämäni paras seikkailu. Olihan siellä Jussi. Yhdessä hänen kanssaan päätimme toteuttaa molempien unelman, josta voit lukea täältä.
Jussin ja Libertan kanssa olen oppinut paljon, mutta paljon on vielä opittavaa. Yhteisen Vahine-purjehduksen jälkeen olemme purjehtineet Libertalla kesäisin Itämerellä, vuonna 2017 Gotlannissa ja Latvian sekä Viron rannikolla, viime kesänä jo Puolan Gdanskiin ja takaisin. Reissusta voit lukea täältä.
Väsynyt mutta onnellinen. 
Helsingistä Gdanskiin, minä, Ville ja Jussi, viisi päivää merellä, heleposti meni!
Tavoitteemme on päästä yhä kauemmas, ja viimein maailman merille. Henkilökohtainen tavoitteeni on pystyä jonakin päivänä ottamaan vastuu Libertasta, mikä keventäisi Jussin osuutta. Se on seuraava haasteeni.
Kaisu
