Jos palataan vielä kesälomapurjehduksen 2019 tunnelmiin, niin minusta tuntuu, että meidän täytyy paljastaa, miksi kunnianhimoinen yrityksemme päästää Riikaan asti kutistui pikku seiluuksi Viron vesillä. Oikea syy ei ollut kurja sää eivätkä suorituspaineet.
Rehellisesti sanottuna: minä en kerta kaikkiaan ollut merikelpoinen. Parin purjehduspäivän jälkeen kävi selväksi, että raskaana en vain pysty toimimaan veneen keikutuksessa, enkä etenkään ilman pahoinvointilääkettä. Aikaisemmin olen vannonut Scopodermin nimiin. Tuo korvan taakse laitettava, skopolamiinia sisältävä laastari on pelastanut liki kaikki purjehdukseni. Viime kesänä en raskauden takia voinut käyttää sitä, tai juuri mitään muutakaan lääkettä. Edes pahoinvointiin auttava inkivääri ei sopinut, koska nykyisin sitäkään ei pidä nauttiman, kun on ns. pulla uunissa.
Niinpä raskauspahoinvoinnin lisäksi sain ylimääräisiä yökötyksiä aina, kun esimerkiksi yritin kokata veneen sisätiloissa Jussin purjehtiessa. Pelkästään veneen ominaistuoksu, puhumattakaan moottorin ja wc:n hajusta, käänsi vatsaa ja huippasi päätä. Saman teki rauhallinen kelluminen satamassa, siis tuskin havaittava, jatkuva liike ylös alas.
En tainnut olla henkisestikään aivan terässä, koska ne tavanomaiset asiat, joihin olen törmännyt edellisillä purjehduksilla useasti, pelottivat. Esimerkiksi kovan tuulen jälkeensä jättämät suuret mainingit matkalla Haapsaluun saivat minut henkisen romahduksen partaalle. 😀 Ja mainittakoon vielä, että olin väsynyt vuorokauden ympäri. Tämä kaikki puolestaan oli omiaan laskemaan itsetuntoani purjehtijana: pahoinvointia, väsymystä ja pelkotiloja, mitäs hittoa tämä nyt on olevinaan?
Takaisin kotiin
Lisäksi oli poikkeuksellisen kylmä ja sateinen kesä, ja alkuraskaudesta kehon lämpötila muutenkin laskee. Muistan siis purjehdukselta jatkuvan pahoinvoinnin ja palelun. Sää nyt oli muutenkin meitä vastaan. Olisimme voineet yrittää Riikaan muutaman päivän aikaikkunassa voimakkaan myötätuulen aikana, mutta emme luottaneet pääsevämme lahden pohjukasta pois yhtä sujuvasti. Ja lisäksi pelkkä ajatus monen yön yhtäjaksoisesta purjehduksesta sai minut irvistämään.
Kun olimme yrittäneet aikamme, ja kun ryntäsin vessaan oksentamaan Viron Dirhamissa kelluessamme, ja kun itkeskelin epämerikelpoisuuttani, huitaisimme lahden yli takaisin Suomen puolelle. Kuivalle maalle selvittyämme täydelliseltä tuntui hakea rasvaiset pizzat ja muhia pari viikkoa kotona ihan vain mukavuusalueella.
Se siitä suuresta seikkailusta sitten.
Mutta: enää en ole raskaana, voimani palautuvat hiljalleen. Ensi kesänä siis Scopodermia korvan taakse ja päin uusia haasteita!
PS. Minulle raskaana purjehtiminen ei siis sopinut, mutta nämä asiathan ovat täysin yksilöllisiä. Joku toinenhan voi olla elementissään. En muutenkaan varsinaisesti säteillyt tuon yhdeksän kuukauden aikana. 🙂
Mutta kävimme me sentään muutamassa satamassa. Täältä löytyy kesän 2019 satamakatsaus, josta varmasti hyötyä kaikille ensi kesän purjehduksia suunnitteleville!
Kaisu
Ikävä kuulla, että viime kesän purjehdukset olivat yhtä tuskaa. Uskoisin kuitenkin, että viime viikot ovat jo todistaneet, että nuo kannatti kärsiä.
Pari vinkkiä, jotka kyllä tulevat vähän post festum. 1) Avomeripurjehduksen sijaan kannattaisi kokeilla saaristopurjehdusta. Aallokko ja maininki ovat silloin vähäisempiä, ja matkan voi tarvittaessa keskeyttää ja hakeutua suojasatamaan paljon helpommin. 2) Scopodermin sijaan suosittelen Postafenia (suun kautta otettava reseptittä apteekista saatava lääke). En tosin tiedä, onko sitäkään suositeltavaa ottaa raskauden aikana. Kokemuksesta tiedän, että vaimoni pitää Postafenia paljon parempana. Yhtä hyvä meritaudin ehkäisyssä, mutta sivuvaikutukset vähäisempiä.