Lähteelä, ensimmäinen etappimme (toivottavasti) pitkällä kesälomapurjehduksellamme. Kiikaroimme sopivaa paikkaa ja päätämme, mihin väliin Libertan sujautamme. Lähestymme poijua, ja väijyn sitä kunnes se tulee kyljen kohdalle. Sitten napsautan poijuhaan onnistuneesti kiinni, ojennan sen venettä ohjaavalle Jussille, siirryn keulaan, ja puoliksi ojennan, puoliksi heitän köydet laiturille avuliaalle kanssaveneilijälle. Olen niin keskittynyt puuhiini, etten huomaa, mitä perässä tapahtuu.
Vasta kun kohtaamme avotilassa, Jussi tunnustelee housuntaskujaan – ilmeisen turhaan – ja sanoo: perkele, kännykkä taisi tippua mereen.
Kun tärkein, eli rantautuminen oli saatu hoidettua, veneen salongissa alkoi painokas neuvonpito siitä, mitä seuraavaksi tehtäisiin. Minä olin jo valmis kääntymään kotiin: ensin venähtänyt kansiremontti, sitten passi-gate, nyt tämä. Miksi edes uhmaisimme kohtaloa lähtemällä minnekään kauemmas, kun onni ei selvästikään ollut puolellamme?
Mielialaani vaikutti myös se, että esikoisemme oli sairastunut edellisenä keväänä diabetekseen. Olin tavallistakin herkempi, neuroottisempi ja huolestuneempi siitä, kuinka kaikki onnistuisi. Kuinka insuliini säilyisi 20 vuotta vanhassa jääkaapissa, jossa pieni pakastelokero jäädytti kaiken lähellään? Kuinka kaikki sairauteen liittyvä tekniikka toimisi? Jossakin Viron rannikkoseudulla oltiin aika kaukana Jorvin sairaalan diabetespolista. Seuraamme lapsen verensokerikäyrää kännyköidemme sovelluksista, ja nyt toinen kännykkä oli meren pohjassa. Mitä jos omakin puhelimeni menisi rikki?
Pienen ruokailuhetken ja tapahtuneen sulattelun jälkeen pessimismini hälveni hieman. Jussi voisi käyttää esikoisen puhelinta vähintään säätietojen tsekkaukseen. Juuri muuhun sitä ei voinutkaan käyttää, koska puhelin oli hankittu kuusivuotiaalle vain ja ainoastaan diabeteksen seurantasovellusta varten. Niinpä siihen oli asennettu kaikki mahdolliset estot, jotka saisi pois vain sen puhelimen avulla, joka nyt oli uhrattu Poseidonille. En voinut olla hymyilemättä sisäisesti Jussin tulevalle pakotetulle sometauolle.
Reipasta menoa
Laskeskelimme, että mukavalla seitsemän-kymmenen metriä sekunnissa puhaltavalla länsituulella ylitys veisi suunnilleen kahdeksan tuntia. Aamupäivällä kävimme vielä lyhyellä kävelyllä, jotta lapset saisivat purkaa energiaansa edes vähän ennen pitkää oleskelua veneessä.
Laitoimme isopurjeeseen kakkosreivin jo valmiiksi, sillä halusimme minimoida kulunaikaisen säätämisen kannella. Ennusteen mukaan avomerellä tuuli olisi puuskissa melko reipasta. Lisäksi Jussi yritti kalastaa puhelintaan naruun viritetyllä taskulampulla, jossa oli magneetti, ja jonka hän toivoi tavoittavan puhelimeen kiinnitetyn magneetin. Voitte arvata, miten siinä kävi.
Kaikkien lähtövalmistelujen jälkeen pääsimme matkaan puoliltapäivin. Lapset saattelimme keulahyttiin katsomaan läppäriltä lastenohjelmia, jotta saisimme hoitaa lähtömaneerit rauhassa.
Tunnin saaristopujottelun jälkeen pääsimme avomerelle, nostimme purjeet ja sammutimme moottorin. Koitti kaivattu hiljaisuus, jonka rikkoi vain tuulen ja aaltojen kohina. Pieni jännitys haihtui sitä mukaa kun rannikko jäi taakse. Tällaista se olikin! Ja aika reipasta menoa, sitä paitsi. Pääsimme reivatullakin purjeella paikoin yli seitsemää solmua. Aurinko paistoi koko päivän, ja saimme todistaa sen kaarta aina keskipäivän kirkkaasta ja armottomasta valosta illan pehmeään kajoon. Avomerellä, kun maata ei ollut näkyvissä, muistin, että tämä on juttuni purjehduksessa: pitkä matkanteko kaukaisiin, jännittäviin paikkoihin. Se, kun horisontissa meri ja taivas yhtyvät, ja kun tuntuu siltä, että olisimme ainoat koko valtavalla merellä.
Pitkät päikkärit
Lapset reagoivat ensimmäiseen avomeripurjehdukseensa tavoillaan. Esikoinen tuli vähän merisairaaksi, mikä ei ollut ollenkaan ihme, olihan hän tuijottanut pientä ruutua heiluvassa keulassa. Virhearviointi meiltä vanhemmilta. Hän päätyi makoilemaan avotilaan lähes koko purjehduksen ajaksi, mutta kun huono olo hieman helpotti, hän nautti menosta.
”Nyt ollaan, lapset, avomerellä! Katsokaas, ei näy maata missään”, emme voineet olla myhäilemättä heille. Esikoinen totesi tykkäävänsä siitä, että mennään purjeilla. Hyvä niin! Kolmevuotias, pahinta uhmaikäänsä läpikäyvä kuopus ei halunnut pukea päälleen pelastusliiviä, mikä tarkoitti, ettei hän myöskään saanut tulla avotilaan. Hän ratkaisi asian istuskelemalla oviaukolla. Siitäkin käsin näki hyvin merelle, ja hän jaksoi fiilistellä matkantekoa yllättävän kauan. Hän myös on etevä kiipeilijä, joten saatoimme (lähes) luottaa siihen, ettei hän pudonnut holtittomasti portaita pitkin. Ajan mittaan hän alkoi pilkkiä, totesi olevansa väsynyt, ja siirtyi omatoimisesti nukkumaan salongin sohvalle. Siinä hän nukkuikin toista tuntia.
Illan myötä tuuli hiljeni, ja tapahtui se turhauttava seikka, että purjeet eivät oikein vetäneet, läpsyivät vain. Vauhti hidastui kahteen solmuun, aallot keikuttivat venettä puolelta toiselle. Minä en ole tunnettu pitkämielisyydestäni enkä mikään puritanisti purjehduksen suhteen. En ole koskaan jaksanut loputonta, hidasta keikutusta aalloilla, joten ehdotin, että ajaisimme moottorilla noin tunnin loppumatkan. Ja niin teimme.
Ja sitten Lohusalun satama jo häämöttikin edessämme. Puhelias, energinen satamamestari heilutti käsiään meille jo kaukaa aallonmurtajalta. Hän ohjasi meitä oikealle poijulle juoksuaskelin, kovaan ääneen ja näyttävin käsimerkein. Tilaa oli hyvin, rantautuminen onnistui ja naapurimaan heinäkuinen ilmanala tuntui sekin hellivältä pitkän merimatkan jälkeen. Olo oli voitonriemuinen: vaikka olimme jo kymmenen vuotta sitten kolunneet Itämerta Gotlannin ja Puolan kautta Latviaan ja Liettuaan, nyt onnistuimme tuomaan lapsemmekin samoille vesille.
Kaisu
