Mistä aloittaa, kun Libertan blogi on elänyt hiljaiseloa viimeiset vuodet?
No, nyt tarina menee näin: erään pariskunnan haave maailmanympäripurjehduksesta vaihtui maltilliseen perhepurjehdukseen. Ainakin toistaiseksi!
Syvällä sisimmässämme elää edelleen pieni toivonkipinä: ehkä joskus? Ei ehkä maailman ympäri, mutta silti jotakin peruspurjehdusta isompaa ja haastavampaa koko perheen voimin, jonnekin Itämerta kauemmaksi.
Kuusi vuotta on kuitenkin kulunut lähestulkoon maakrapuna, kun olemme keskittyneet kasvattamaan pieniä lapsiamme. Toki olisimme voineet purjehtia aktiivisemmin lasten vauva- ja taaperoajatkin, mutta…
Tiesin jo ennalta, etten lähtisi tsemppaamaan lasten kanssa ulkomaanmatkoille tai purjeveneeseen, ennen kuin molemmat osaisivat kävellä itse (vakaasti!) ja kuunnella järkipuhetta. (Jälkimmäinen toki on suhteellista, mutta tiedätte mitä tarkoitan.) En ole enää kovin nuori, eikä hermorakenteeni ole kovin kimmoisa, joten minulle pysyminen Suomessa lasten ensivuodet oli oikea päätös. (Ja taannoisen koronan takia pieni pakkokin, mutta se on toinen tarina.)
Siispä kuluneet kuusi vuotta Liberta enimmäkseen kellui satama-altaassa ja vei meitä vain pikku purjehduksille lähisaaristoon.
Viimeksi ylitimme Suomenlahden kesällä 2020, kun esikoisemme oli noin puolivuotias. Vauvan kanssa olikin helppo purjehtia, sitterissä istuva käärö kun ei pääse eri paikkoihin kolhimaan itseään. Taaperot ovat asia erikseen. Veneessä on tuhat eri paikkaa, mistä pudota ja mihin satuttaa itsensä, kun menohalut ylittävät terveen harkinnan. Puhumattakaan putoamisesta laidan yli.
Lapset kuitenkin, onneksi, kasvavat. Tänä kesänä, kun esikoinen on kuusivuotias ja kuopus kolme, avomeripurjehdus alkoi jälleen poltella. Pystyisiköhän sitä purjehtimaan lasten kanssa Viroon? Hiidenmaalle? Ehkä jopa Riikaan?
Viime hetken kansiremppa, passit ja reittisuunnittelu
Jussi oli viettänyt moninaisia loppukevään ja alkukesän iltoja veneellä kansiremontin parissa. Ensin hän raaputti pois vanhat, mahdollisesti 1980-lukulaiset kansikatteet (tiukassa), ja sitten jostakin ihan eri puolelta Uuttamaatta vuokratulla erikoishiomakoneella niiden liimajäljet (vielä tiukemmassa). Sitten hän maalasi kannen pintakerrokseksi harmaan ja valkoisen liukuestemaalin. Lopputulos nuorensi Liberta-rouvaa tuntuvasti! Nyt kelpaa lipua eri laitureihin.
Remppa ehkä kuulostaa paperilla helpolta, mutta se oli valtaisa ponnistus. Minä hoidin lapsia kotosalla, kun Jussi työskenteli veneellä. Hommasta kun ei olisi tullut mitään koko perheen voimin lasten turhautuessa ja riekkuessa pitkin venettä.
Vielä heinäkuun alussa, ensimmäisellä lomaviikollamme kannessa riitti tehtävää. Sateinen keli hidasti työtä monella päivällä. Lopulta Jussi maalasi kannen viimeisen kerran päivää ennen kuin lähdimme matkaan.
Viime metreillä havahduimme myös siihen, että kyllä vain, Viroonkin tarvitaan passit. Käytännössä niitä ei juuri koskaan kysytä missään, mutta lähtö ilman niitä ei tullut kysymykseen. Omat passimme olivat voimassa, lapsilla sellaisia ei ollut. Onneksi koko proseduuri passikuvassa käymisestä poliisilaitoksen kautta R-kioskille niitä noutamaan vei vain vuorokauden! Saimme ne nopeutetulla toimituksella, mikä ehkä onnistui siksi, että istuimme poliisiasemalla jonotuslappu kädessä jo aamukahdeksan jälkeen.
Matkasuunnitelmaa hioimme vielä myöhään edellisenä iltana ennen veneelle siirtymistä. Ensin harkitsimme purjehdusta kotisatamastamme Espoon Kivenlahdesta suoraan Kärdlaan Hiidenmaalle. Reippaahko itäinen sivutuuli oli meille suotuisa, mutta noin 15 tunnin matka mietitytti. Miten lapset jaksaisivat sen?
Lopulta päätimme kompromissina purjehtia tuttuun ja turvalliseen Lohusaluun, joka sijaitsee maitse noin 40 kilometriä Tallinnasta länteen. Matka sinne veisi puolet vähemmän kuin Kärdlaan. Rauhallinen Lohusalu oli sitä paitsi aikoinaan toiminut meille miellyttävänä voimienkeräyspisteenä ennen pitkiä purjehduksia.
Niinpä ensimmäisenä seiluupäivänä purjehdimme Kivenlahdesta Lähteelään, josta seuraavana aamuna suuntasimme kohti Viroa. Ensimmäinen avomeripurjehdus koko perheen voimin oli käsillä.
Kaisu
