Ilkeä verkonmerkki, sumu ja tyven: purjehdus Liepajasta Viroon

Kuin oliivi cocktail-tikussa. Sellaisia me olemme, me purjeveneet, jotka olemme päättäneet lähteä merille tyynestä säästä huolimatta. Ympärillä mailien säteellä näkyy muutamakin onneton vene maston tikku pystyssä. Ilman purjeita. Ja purjeiden tilannehan on kaikkein olennaisin, sillä purjevene on tehty purjehtimaan.

img_5793
Purjevene on tehty purjehtimaan, joten missä tuuli?

Ilman purjeita se on kuin hylje kuivalla maalla. Kulku on vaivalloista, tytisevää, rämisevää, äänekästä, saastuttavaa. Purjeet ylhäällä se liukuu aallolta toiselle vaivattomasti ja sulavasti, juuri niin kuin hylje mereen päästyään.

No, mitä me sitten teemme merillä? Meidän oli pakko lähteä tänään, koska maanantai on tämän viikon huonojen tuulien päivistä vähiten huono, ja takaisin Helsinkiin pitäisi kai päästä.

Hylje lienee sopiva vertauskuva siksikin, että Liberta on keskeltä vähän pullea. Aivan kuin miehistönsäkin tämän syöttöloman jälkipuoliskolla. ”Rasittavaa tämä avomeripurjehdus. Taidanpa ottaa vielä yhden suklaapatukan. Purjehtiessahan sitä kuluttaa energiaakin aivan eri tavalla kuin maaolosuhteissa.”

Kalorien”polttoa”?

Tämähän on asia, josta olemme Jussin kanssa eri mieltä ja lyöneet vetoa. Kunhan löydämme aiheesta jonkinlaisen pätevän todistuksen, niin nähdään, kumpi oli oikeassa. Minä siis uskon, että purjehdus ei nosta peruskulutusta juuri yhtään, ja että purjehtija huijaa itseään, jos antaa itselleen tämän varjolla luvan ylensyöntiin. Jussi puolestaan uskoo, että purjehtiessa voi syödä enemmän kuin tavallisesti, sillä peruskulutuskin on ihan eri luokkaa. Mikä lienee totuus?

img_1453
Paras kirja pitkään aikaan.

Sain juuri loppuun David ja Daniel Haysin kirjoittaman kirjan Isä, minä ja meri. Siinä isä ja poika kiertävät Kap Hornin 24-jalkaisella purjeveneellä nimeltä Sparrow. Vertailun vuoksi, Liberta on 34-jalkainen, eli 10,6-metrinen. Haikea olo, niin kuin aina, kun hyvä kirja loppuu. Joutua nyt jättämään tuo maailma ja sen sijaan olla läsnä todellisuudessa. 

img_1807
Libertan lukutoukat.

Ei sillä, että todellisuudessakaan olisi mitään vikaa, jos ei oteta lukuun tyyntä säätä. Aurinkoinen, helteinen päivä on puolivälissä. Kirjoitan tätä salongissa, moottorin viehkeässä törinässä, koska ulkona istumalaatikossa ei näe tietokoneen näyttöä, vaikka se olisi kirkaskin. Ja siellä on tuskallisen kuuma.

Läheltä piti, kai?

Lähdimme Liepajasta pari päivää sitten. Vietimme merellä 46 tuntia. Päällimmäiset muistikuvat: sumu ja heikko tuuli. Emme juuri nähneet eteemme lähtiessämme suunnilleen kello 8.30 Liepajan satamasta, joka sijaitsee joen varrella, teollisuusalueen takana. Jokivarteen oli kiinnittynyt kalastusaluksia ja rahtilaivoja, jotka tulivat esiin sumusta vasta kun olimme melkein niiden kohdalla. Niin ikään tuloväylän reimarit näkyivät vasta, kun olimme törmäysetäisyydellä. En uskalla edes ajatella, kuinka sokeita olisimme olleet ilman plotteria ja AIS-järjestelmää.

img_5738
Tuurilla mennään?

Meitä vastaan ajanut kalastusalus ilmestyi tyhjästä. Nopea väistöliike molemmilta, kädenheilautus. Kun pääsimme kauemmas merelle, sumu häipyi parissa minuutissa sinä aikana, kun olin salongissa hakemassa kameraani ikuistaakseni sen.

Silloin vielä tuuli, ja laskettelimme hyvää vauhtia kohti pohjoista. Yhtäkkiä Jussi huusi: ”Verkonmerkki!” Pahaenteinen lipullinen poiju keikkui ilkikurisesti vain muutaman kymmenen metrin päässä meistä, eikä meillä ollut hajuakaan, mihin päin verkko jatkuisi. Hetkessä teimme u-käännöksen ja käynnistimme moottorin.

Tämän selkkauksen jälkeen huolestuimme hetken aikaa jokaisesta linnusta, joka kellui aalloilla.

Pienen yleisen säätämisen jälkeen otimme keulapurjeen sisään. Sitten suuntasimme kauas ulapalle. Kiikaroimme verkkopoijulle paria joka suunnalta, mutta sitä ei näkynyt. Päättelimme, että todennäköisesti verkko jatkuu rannikolle päin. Myös parvi lokkeja saattoi paljastaa tuon pikku paskiaisen sijainnin, sillä ne oleskelivat pienellä alueella poijusta rannikolle päin.

img_1738
Aallonmurtaja Liepajan tuloväylällä. Luojalle kiitos plotterista.

Tämän selkkauksen jälkeen huolestuimme hetken ajan jokaisesta linnusta, joka kellui aalloilla. Myöhemmin tulimme tulokseen, että ehkä ne vain tykkäävät chillailla aallokossa. Ilman, että alla kuhisisi valtava kalasaalis. Mutta: kuka tuo verkkonsa noinkin kauas rannikosta? Hiton latvialaiset kalastajat.

Irbe Strait sumussa

Sitten loppuikin tuuli. Yritimme eri suuntiin mahdollisuuksien rajoissa, mutta tuuli sanoi ei. Sekä isopurje että keulapurje läpsyivät tyytymättöminä, ja pisteenä iin päällä venettä heilutteli edes takas ylös alas vanha, yhtä korkea kuin pitkä maininki. Astiat kolisivat, puomi heilui. Kyllä turhautti, ja sitten pörähti käyntiin moottori.

img_5760
Tuuli sanoi ei. Onneksi kamera sanoi kyllä.

Moottorointia kestikin seuraavat 12 tuntia, iltaviidestä aamuviiteen. Yöllä saavuimme vilkkaalle, hylkyjen täyttämälle laivaväylälle Irbe Straitille, joka kulkee Viron ja Latvian välissä. Rahtialusta toisensa jälkeen.

Istuin vahdissa, kun huomasin, etten näe kovin hyvin toisella silmälläni. Otin silmälasit päästäni ja huomasin, että toiseen linssiin oli tiivistynyt kosteutta. Ei kai vain… Vilkaisin ylös. Windexiä tuskin näkyi. Vilkaisin taakse. Kuu oli tiiviin harson peitossa. Vilkaisin sivulle. Näin vain lähimmät aallot. Syvyysvaikutelma oli kadonnut. Sumu iski jälleen.

Jos vastaan tulisi alus ilman AIS-järjestelmää, tuho olisi hyvin lähellä.

Arvioin hetken, herättäisinkö Jussin, mutta päätin uskaltaa istua aloillani ja katsoa, mitä tuleman pitää. Eihän tämä tavallaan eronnut yöllä purjehtimisesta. Enhän muutenkaan nähnyt mitään. Paitsi että maisemasta ei erottunut edes hieman valoisampaa taivaanrantaa eikä laivojen valoja. Olin täysin plotterin ja AISsin varassa. Jos vastaan tulisi alus ilman AIS-järjestelmää, tuho olisi hyvin lähellä.

Hylkyjen ja rahtilaivojen täyttämä sumuinen Irbe Strait.

Menin nukkumaan, kun Jussi heräsi ja piti vahtia aamukolmesta aamuseitsemään. Kun seuraavan kerran kurkistin ulkomaailmaan, purjeet olivat ylhäällä, moottori sammutettu ja Irbe Strait ohitettu. Jussi oli huolehtinut meidät turvaan laivaväylältä sakeassa hernerokkasumussa ja nostanut yksin purjeetkin. Jussi on paras!

Tuuli toki vaistosi minun vahtivuoroni alkaneen ja lähes loppui.

Oli mahtavaa tulla vahtiin ilman huolia. Toki tuuli vaistosi minun vahtivuoroni alkaneen ja lähes loppui. Etenimme kolmea solmua purjeet läpsyen.

Kävimme nukkumassa Saarenmaalla Koiguste-nimisessä satamassa. Sitä pitää nuorehko suomalais-virolainen pariskunta. Savuahventa ja saunaa. Satama oli myös karavaanareiden suosiossa. Emme kuitenkaan tykästyneet siihen niin paljon, että olisimme viettäneet siellä enempää aikaa. Nyt huristelemme Kärdlaan Hiidenmaalle. Josko siellä olisi mukava viettää parikin päivää. Kesäloma lähestyy loppuaan.

Koigusten iltatunnelmat:

Kaisu

 

Lisää juttuja kategoriasta Purjehdus löydät tästä

Lisää juttuja kategoriasta Matkakertomus löydät tästä

Yksi kommentti artikkeliin “Ilkeä verkonmerkki, sumu ja tyven: purjehdus Liepajasta Viroon

Vastaa

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.