Ensihuuman laskeuduttua oli aika tutustua tarkemmin siihen, mitä oikein tuli ostettua. Ensimmäisenä huomio kiinnittyi veneen kokoon. Kaikki tuntui suurelta vanhaan Maxi 77:aan verrattuna. Sisällä pystyi kävelemään suorana, ja masto oli melkein miehen vyötärön paksuinen. Ja tuntui pollealta kun oma vene oli ”isojen veneiden laiturissa”… =)
Myös purjeet tuntuivat valtavilta, vaikka vielä oltiinkin kaukana siitä, että ne olisi saatu ylös. Mutta pelkästään lattojen pituus tuntui uskomattomalta! Vanhassa veneessä isopurjeen pisin latta oli ehkä 80 cm. Libertassa taas puhutaan metreistä, olisiko se jotain viisi-kuusi metriä!
Se, mikä sen sijaan alkoi ahdistaa melko nopeasti, oli kuinka yksin sitä huomasi olevansa veneen kanssa. Kaikki oli uutta, alkaen siitä mistä akut löytyvät, miten moottori käynnistetään, siihen miten kaikki köydet tulee laittaa.
Sähköjen läpivienti jäi käteen kun siihen koski.
Hankaluus veneen kanssa oli se, että veneen entinen omistaja oli sairastunut Alzheimerin tautiin, eikä hän voinut auttaa, eikä hänen vaimonsa tiennyt. Asiat piti opetella kantapään kautta. Esimerkiksi akkujen löytämiseksi piti seurata johtoja ja avata kaikki turkkilevyt. Lopulta akut löytyivät pöydän alla olevan säilytystilan valepohjan alta…
Toinen isosti ostokrapulaa aiheuttanut tekijä oli kaiken kunto. Muutaman vuoden käyttämättömyys tarkoitti samalla myös huoltojen tekemättömyyttä. Esimerkiksi osa kaidetolpista oli vääntynyt, nostinköydet olivat rispaantuneet, kiinnitysköydet onnettomat, sähköjen läpivienti jäi käteen kun siihen koski, samoin kuin vetolaatikot, keulakaiteen kaidevaijerin lenkki, vesipumppu kävi puoli minuutti ja lakkasi toimimasta, vessa ei ottanut tyhjentyäkseen jne. jne. Olo oli alkuun varsin anti-midasmainen.
Olo oli alkuun varsin anti-midasmainen.
Samaan aikaan aika meni vanhan veneen myyntikuntoon laittoon, joten asiat edistyivät tuskallisen hitaasti. Kun vanhakaan vene ei meinannut mennä kaupaksi, uhkasi into vaihtua epätoivoon.
Jussi
