Sorry, translation of this article is still under work… =)
Todennäköisesti viimeinen viikonloppupurjehdus tällä kaudella on takana.
Kohde oli Tallinna, jonne pääsimme lähtemään perjantaina alkuiltapäivästä, ja loppumatkasta kokeiltiinkin sitten pimeäpurjehdusta.
Ensituntumalta tuuli vaikutti melko leppoisalta, mutta kun sitten saimme purjeet ylös, se olikin menoa, jopa siinä määrin, että muutamakin ilkeä tuulipyörre yritti ottaa meidät valtaansa.
Liberta kuitenkin taisteli urheasti tietään aaltojen poikki, pinnassaan pelokas minä. Katsoin aiheelliseksi kysyä, että mitäs sitten tapahtuu, kun meillä on vastassamme OIKEITA pyörteitä ja OIKEITA aaltoja jossakin Atlantin keskellä. Se ei tokikaan ollut kovin rakentava lähestyminen asiaan. Mutta kun edellispurjehduksesta oli jo vierähtänyt kuukausi, tuntuma oli kadonnut ja jännitys lisääntynyt.
Kesken matkan syksy muistutti meitä läsnäolostaan. Sitähän ei muuten erityisesti huomannut, keli merellä ei varsinaisesti eronnut heinäkuusta. Mutta avotilassa istuessamme höristimme korviamme, kuten aina, kun vallitsevassa äänimaisemassa tapahtuu jokin poikkeus. Rytmikästä nirinää, oliko jokin asia jossakin irti, huonosti, pois paikoiltaan, mistä se kuului? Kun katsoimme ylös, näimme satojen hanhien polveilevien auramuodostelmien ylittävän taivaan.
Ilta pimeni, mutta outoa kyllä, jännitys väheni. Tuuli muuttui erittäin ystävällismieliseksi sivutuuleksi, laskeva aurinko värjäsi taivaan violetilla ja pinkillä, ja Helsinki-Tallinna -lautat seilasivat ohitsemme ikuista kiertoaan, satamien väliä kuin kirottuina, manalan lautturit kadotetut sielut kyydissään…
Viimeiset tunnit Tallinnan vanhankaupungin satamaan (jonne päätimme reteästi mennä 45 euron/yö satamamaksusta huolimatta, koska vanhakaupunki olisi kävelyetäisyydellä, ja tulisipahan sekin satama koettua) kuluivat nopeasti.
Tallinnan valot lähenivät vauhdilla.
Liberta kulki kuin siivillä. Koskaan en ole tuntenut sellaista vauhdin hurmaa. Vene kiisi aalloilla kevyesti kuin liukas delfiini, minun tarvitsi vain pitää pinnasta, ei siis taistella sen kanssa, kuten yleensä. Optimaalinen tuulikulma, tiesi Jussi. Viimeiset mailit kuljimme lähes koko ajan yli seitsemän solmun vauhtia. Halusiko Liberta nopeasti sataman turvaan pimeltä mereltä?
Unelias Pärnu
Satamassa olimme kello 23 maissa. Sinne pääseminen tuntui pimeässä jännittävältä, sillä huvivenesatama sijaitsi kapean väylän perällä, ja sinne päästäkseen piti pujotella muutamankin autolautan ohitse. Pieni Liberta lipui hitaasti satamassa olevan, meidän näkökulmastamme jättimäisen Siljan Linen vierellä, ja ylhäällä jossakin kymppikannen tienoilla discovalot välkkyivät ja suomituristien humalaiset karjahdukset kantautuivat yöhön.
Lauantaina vuokrasimme auton ja käväisimme Pärnussa. Idyllinen kesäkaupunki uinui jo talviunta, ja aktiviteetiksi jäi kaupungilla sekä rannalla kävely. Takaisin Tallinnaan päästyämme kello oli paljon, ja jos päivällä sattuikin paistamaan aurinko, nyt sadepilvet panivat parastaan. Veneen kattoon ropisi rankka kuurosade tämän tästä, ja Tallinnan yö jäi tällä kertaa näkemättä.
Vanhankaupungin satamasta sen verran, että 45 euroa tuntuu riistohinnalta fasiliteetit huomioiden. Ankean likaiset ja homeiset wc:t sekä suihkutilat eivät varsinaisesti anna kovin laadukasta kuvaa, toisin kuin kova hinta. (Emme tosin tsekanneet satamarakennuksen tiloja, tämä oli havainto ainoastaan laiturien vieressä olevasta rakennuksesta.) Kesällä havaitsimme saman homeisen ankeuden myös Piritan satamassa. Kysymmekin, miksi näistä paraatipaikalla olevista satamista ei pidetä huolta, kun taas esimerkiksi syrjässä oleva pikkusatama Lohusalu loisti hyväkuntoisuudellaan.
Well, jos pääsimme laskettelemaan hyvässä tuulessa menomatkan, paluu sujuikin sitten moottoria kuunnellessa ja Simradin ohjatessa, isoja aluksia väistellen ja auringinlaskua ihaillen.
Näinköhän tämän kesän purjehdukset ovat tässä? Liberta nousee pian talviteloille, mutta puuhaa riittää kyllä.
Teksti ja kuvat: Kaisu
